Mulla oli eilen rankka ilta. Sain kuulla, että koira, jota oon kasvattanut pienestä asti ja jonka kanssa kasvoin ite seitsemänvuotiaasta ykkösluokkalaisesta yheksäntoistavuotiaaksi naiseksi, on nukkunut eilen illalla pois. Mulla on siis niitä allergioita, ja niihin lukeutuu mm. kaikki karvaiset eläimet. Kyllä, mulla on koira. Tän vanhan rouvan ansiosta miun allergia katosi itsestään, kun touhusin sen kanssa pienestä pitäen, välillä salaa vanhemmilta ja välillä ihan luvallisesti. Se asui 100km miun kotoa miun sukulaisten luona, mutta joka ikinen kerta kun astuin autosta siihen pihaan, se muisti miut ja tuli armotonta ravia miun luo. Vielä kaksi viikkoa sittenkin, vaikka oli melkein kuuro ja muutenkin ekaa kertaa se ikä näkyi jo vaivaavan. Kaikki sanoi aina, että kyllä se Sara on ihan nooran koira vaikkeivat saman katon alla asustelekkaan. Niin se oli. Ja nyt se on poissa. Ei juokse enää koskaan vastaan.
Mutta muistot ei koskaan katoa miun sydämestä - eikä rakkaus.
Vila i frid, Sara.
